Hiljainen kaupunki

Missä Helsingissä voi kuulla hiljaisen kaupungin?
Vuosi sitten kesällä pyöräilin Pasilan läpi töihin klo 5 aamulla. Oli heinäkuinen sunnuntaiaamu, jolloin suurin osa Helsinkiläisistä viettää lomaansa kesämökeillään, siellä missä on rauha ja hiljaisuus.

Työmatkasta muodostui käänteentekevä hetki elämässäni. Olin vuoden verran puuhaillut kaupunkiäänien parissa, lähinnä pohtien melun anatomiaa ja rumuuden estetiikkaa. Olin yrittänyt löytää kaupunkimelusta esteettisiä piirteitä, muokata siitä ääni-installaatiota ja päätynyt siihen, että kaupunkimelu saa ihmisen voimaan fyysisesti pahoin. Ajatukseni kaupunkimelun tutkimisesta melun kautta oli karahtanut kiville, ja etsin sille uutta suuntaa. Pyöräillessäni tajusin yhtäkkiä ettei missään ollut ketään; ei autoja, busseja, ratikoita, junia, ihmisiä, ei yksinkertaisesti mitään eikä ketään. Oli hiljaista, hyvin hyvin hiljaista. Pysähdyin Pasilan sillalle, ja jäin kuuntelemaan kaupunkia ilman ääntä. Tunne oli suorastaan huumaava, hämmentävän kaunis. Äänimaisemassa oli yhtäaikaa eloa ja rauhaa.

Jäin pohtimaan hiljaisen kaupungin olemusta. Helsinki on suhteellisen meluisa kaupunki, ainakin mitä tulee liikennemeluun. Melu-, ruuhka-, ja ilmansaasteongelmien vuoksi kaupunkiliikenteen määrästä on käyty ainakin yleisönosastoilla vilkasta keskustelua. Muunkinlainen melusaaste, kuten lentomelu on usein asukkaiden mielestä pilaamassa kaupungin viihtyvyyttä. Entä sitten jos liikennemelu poistettaisiin kaupungin äänimaisemasta? Miltä kaupunki sitten kuulostaisi?

Olisiko kaupunki hiljainen vai jäisikö jäljelle ihmisten ja eläinten äänet? Osaisimmeko enää pitää ääntä niiden kaikkien vuosien jälkeen, jotka olemme viettäneet kaiken peittävän huminan alla? Toki äänimaiseman hiljeneminen vaikuttaisi muutenkin jokapäiväiseen elämään, sillä äänen myötä katoiaisi myös kaikki ääntä tuottavat, eli tässä tapauksessa autot. Olisiko kaupunki siis myös tyhjä elämästä ja liikkeestä?

Harva kaupunkilainen kokee olevansa melun tuottaja. Useimmat meistä kärsivät melusta ja kiinnittävät siihen huomiota, mutta oman toiminnan ja ympäristön melutason kanssa emme koe olevan mitään tekemistä keskenään. Suhde äänimaisemaan on kummallisella tavalla yksisuuntainen; se koetaan, mutta sitä ei tuoteta. Kuitenkin urbaani äänimaisema on tuottamiemme äänten summa. Äänimaiseman vaalimista ei koeta myöskään ekoteoksi, kuten hiilijalanjäljestä tai kierrättämisestä huolehtiminen. Äänimaisema on jättömaa, johon kiinnitetään huomiota vain sen muuttuessa epämiellyttäväksi.

Kaupungin kuuleminen ja kuunteleminen ovat tietoisia tekoja. Kun kaupungille avaa korvansa, sitä ei enää voi ohittaa. Hiljainen kaupunki ei ole tavoitetila, sillä siellä missä on ihmisiä, on ja kuuluu olla ääntä. Kuitenkin olisi suotavaa, että hiljaisen kaupungin kokemiselle olisi mahdollisuus. Liikennemelun alta paljastuva kaupunki on yhtä sykähdyttävä kokemus, kuin harvinaisen lintulajin bongaaminen. Kuulokuva on myös outo, sillä elämän äänien puuttuminen tekee maisemasta aavemaisen. Silmän ja korvan havainto eivät kohtaa. Havainnon ytimenä onkin, että kaupungillakin on hiljaisuutensa, jonka päälle sen äänimaisema rakentuu. Kaikki se on meidän tuottamaamme ääntä, ja sitä on kovin paljon liikaa.