Hiljainen kaupunki

Missä Helsingissä voi kuulla hiljaisen kaupungin?
Vuosi sitten kesällä pyöräilin Pasilan läpi töihin klo 5 aamulla. Oli heinäkuinen sunnuntaiaamu, jolloin suurin osa Helsinkiläisistä viettää lomaansa kesämökeillään, siellä missä on rauha ja hiljaisuus.

Työmatkasta muodostui käänteentekevä hetki elämässäni. Olin vuoden verran puuhaillut kaupunkiäänien parissa, lähinnä pohtien melun anatomiaa ja rumuuden estetiikkaa. Olin yrittänyt löytää kaupunkimelusta esteettisiä piirteitä, muokata siitä ääni-installaatiota ja päätynyt siihen, että kaupunkimelu saa ihmisen voimaan fyysisesti pahoin. Ajatukseni kaupunkimelun tutkimisesta melun kautta oli karahtanut kiville, ja etsin sille uutta suuntaa. Pyöräillessäni tajusin yhtäkkiä ettei missään ollut ketään; ei autoja, busseja, ratikoita, junia, ihmisiä, ei yksinkertaisesti mitään eikä ketään. Oli hiljaista, hyvin hyvin hiljaista. Pysähdyin Pasilan sillalle, ja jäin kuuntelemaan kaupunkia ilman ääntä. Tunne oli suorastaan huumaava, hämmentävän kaunis. Äänimaisemassa oli yhtäaikaa eloa ja rauhaa.

Jäin pohtimaan hiljaisen kaupungin olemusta. Helsinki on suhteellisen meluisa kaupunki, ainakin mitä tulee liikennemeluun. Melu-, ruuhka-, ja ilmansaasteongelmien vuoksi kaupunkiliikenteen määrästä on käyty ainakin yleisönosastoilla vilkasta keskustelua. Muunkinlainen melusaaste, kuten lentomelu on usein asukkaiden mielestä pilaamassa kaupungin viihtyvyyttä. Entä sitten jos liikennemelu poistettaisiin kaupungin äänimaisemasta? Miltä kaupunki sitten kuulostaisi?

Olisiko kaupunki hiljainen vai jäisikö jäljelle ihmisten ja eläinten äänet? Osaisimmeko enää pitää ääntä niiden kaikkien vuosien jälkeen, jotka olemme viettäneet kaiken peittävän huminan alla? Toki äänimaiseman hiljeneminen vaikuttaisi muutenkin jokapäiväiseen elämään, sillä äänen myötä katoiaisi myös kaikki ääntä tuottavat, eli tässä tapauksessa autot. Olisiko kaupunki siis myös tyhjä elämästä ja liikkeestä?

Harva kaupunkilainen kokee olevansa melun tuottaja. Useimmat meistä kärsivät melusta ja kiinnittävät siihen huomiota, mutta oman toiminnan ja ympäristön melutason kanssa emme koe olevan mitään tekemistä keskenään. Suhde äänimaisemaan on kummallisella tavalla yksisuuntainen; se koetaan, mutta sitä ei tuoteta. Kuitenkin urbaani äänimaisema on tuottamiemme äänten summa. Äänimaiseman vaalimista ei koeta myöskään ekoteoksi, kuten hiilijalanjäljestä tai kierrättämisestä huolehtiminen. Äänimaisema on jättömaa, johon kiinnitetään huomiota vain sen muuttuessa epämiellyttäväksi.

Kaupungin kuuleminen ja kuunteleminen ovat tietoisia tekoja. Kun kaupungille avaa korvansa, sitä ei enää voi ohittaa. Hiljainen kaupunki ei ole tavoitetila, sillä siellä missä on ihmisiä, on ja kuuluu olla ääntä. Kuitenkin olisi suotavaa, että hiljaisen kaupungin kokemiselle olisi mahdollisuus. Liikennemelun alta paljastuva kaupunki on yhtä sykähdyttävä kokemus, kuin harvinaisen lintulajin bongaaminen. Kuulokuva on myös outo, sillä elämän äänien puuttuminen tekee maisemasta aavemaisen. Silmän ja korvan havainto eivät kohtaa. Havainnon ytimenä onkin, että kaupungillakin on hiljaisuutensa, jonka päälle sen äänimaisema rakentuu. Kaikki se on meidän tuottamaamme ääntä, ja sitä on kovin paljon liikaa.

Uusi äänimaisema

Tänään on hyvä päivä aloittaa tämä blogi, sillä tänään minun äänimaisemani muuttui. Eikä ainoastaan muuttunut, vaan parani. Aamutoimeni keskeytyivät kun 3-vuotias (tarkkakorvainen) tyttäreni kysyi 'äiti mikä ääni se oli?' Korviini kantautuva lähestyvä humina sai minut riemastumaan. Kuin joulupukkia odottava lapsi säntäsin ikkunaan kiljuen 'se on meidän ratikka, siellä menee meidän uusi ratikka!'. Ja siellä se vilahti puitten takana: vihreäkeltainen upouusi raitiolinja numero 9. Kääntyessään mutkasta talojen välissä kaikui ratikalle ominainen, hiukan laulava, kirskuva ääni. Ääni, joka nytkin kuuluessaan tekee minut kovin onnelliseksi.

Asumme Helsingissä, keskellä urbaania äänimaisemaa, josta kuitenkin on loistanut poissaolollaan yksi tälle kaupungille ominaisimmista ja mielestäni kauneimmista äänistä, ratikka. Luullakseni en ole mielipiteeni kanssa yksin, vaikkakin tämän uuden ratikkalinjan reitti lyheni suunnitellusta mm. asukkaiden vastustuksen vuoksi. (Ainakin puolisoni oli minun lailla ilahtunut ratikan äänestä kuullessaan sen aamuvarhaisella.) Onnekseni vastustus ei yltynyt reitin tähän päähän saakka. Kivinen kaupunginosani sijaitsee jo ennestään liikenteen solmukohdassa, eikä uusi raitiolinja juuri asukkaita hetkauttane. Mutta äänimaisemaa se muuttaa.

Ennen tätä aamua en ollut tullut ajatelleeksi, että ikkunastani kuuluva äänimaisema voisi parantua tällä tavalla. Minulle, äänimaisemien tutkijalle ja harrastajalle tämä on hyvä opetus siitä, miten vaikea on kuvitella sellaista, mitä ei ole kuullut. Tähän asti olen toivonut, että läheisten suurten väylien liikenne hiljenisi ja ruuhkahuiput hellittäisivät. En osannut kuvitella liikenteen ääntä, joka saisi minut iloiseksi. Tämä osoittaa että äänen lisäys voi siis olla myös äänen parannus. Hiljaisuus ei aina ole tavoitetila, kaikesta kauneudestaan huolimatta.

Miksi ratikan ääni tekee minut iloiseksi?
Itsestään selvää on että se muistuttaa minua uudesta kätevästä tavasta liikkua kaupungissa. On aina positiivista, kun julkista liikennettä parannetaan. Tavallaan se myöskin vahvistaa kokemusta siitä että asumme kaupungissa ja nimenomaan Helsingissä. Ratikoita ei ole muissa Suomen kaupungeissa ja muualla maailmassakin ne kuulostavat toisenlaiselta. Ratikka myös edustaa pakokaasutonta ja vaihtoehtoista tapaa liikkua.
Asian ydin on kuitenkin ääni itse. Raideleveys vai kiskojen materiaaliko sen tekee, mutta Helsingin ratikalla on omanlaisensa sointi. Ensin kuuluu etäinen kohina, joka voimistuu. Sitten tulee lähestyvä kirske ja mutkassa kuuluu se paras (ja kaiketi joidenkin mielestä pahin) metallinen ulina. Ikään kuin joku hankaisi valtavan metallisen kellon reunoja josta syntyy laulava sointi joka kertaantuu talojen seinistä ja kaikuu kauas. Mielestäni se on yksi Helsingin sympaattisimpia ääniä joista tunnistan kotikaupunkini. Tiedän sen olevan kiistanalainen kuten kahvipaatimon tuoksu ja Huvilateltan konsertit, mutta minulle ne edustavat kotia ja sitä, että tunnen oman kaupunkini ja rakastan sitä.

En ole koskaan ennen nähnyt ratikassa sellaista väenpaljoutta sunnuntaina kuin tänään. Pitihän se ensimmäinen uusi linja 17 vuoteen näet käydä koeajamassa. Kukkakoristellun vaunun kolistellessa läpi kaupungin kyytiläisille tarjottiin kukkia, karkkia ja ilmapalloja.
Illan viimeinen vuoro ulisi ohitse puoli tuntia sitten. Odotan jo aamua ja ikkunasta kantautuvaa aamun ensimmäistä lähestyvää kohinaa. Meidän ratikkaa, niin kuin tyttäreni sanoo.