Äänimaisema radiossa

Kuunnelkaapa aamulla radiota. Allekirjoittaneen askartelema ohjelma äänimaisemasta, kuulemisesta ja kuuntelemisesta taajuudella 102,4MHz klo 7.00-7.40.

Taikatalvi

En ole koskaan ennen nähnyt tällaista talvimaisemaa Helsingissä. Puissa on sokerikuorrutus, kinokset ovat korkeita ja pakkanen paukkuu. Lumi ei ainoastaan ole kinoksina vaan kauniisti kasvavina kiteinä. Kaiken päälle vielä aurinko paistaa. Helsinki on hetkisen kaunis, kuten G. Sundqvist asian ilmaisi.

Mietin miksen ole kirjoittanut mitään sitten kesän. Toki on ollut kiire, mutten ole tehnyt kummempia havaintojakaan. Johtuuko se siitä, ettei talvi kuulosta miltään? Kirjoitin keväällä, että maisema vaikenee talvella ja niin se todella tekee. Kamerat ovat viime päivinä taatusti räpsyneet Helsingissä tiuhaan, mutta kuinka moni on pysähtynyt kuuntelemaan?

Tällaisella ilmalla kaupunkiäänimaiseman perspektiivi on lyhimmillään. Kaikkea peittää äänet vaimentava ja pehmentävä matto. Pilvisellä säällä ja varsinkin yöaikaan Helsingissä ei tällä hetkellä kuulu juuri mitään ja se on huomionarvoinen kuulokokemus. R. Murray Schaferin mukaan lyhyen perspektiivin äänimaisema on ns. lo-fi-äänimaisema, mutta mielestäni Schaferin näkemyksestä puuttuu meille tyypillisen ilmaston vaikutus äänimaisemaan. Lo-fi-äänimaisema voi syntyä muustakin kuin hälystä ja äänten tiheydestä. Luonnon muokkaama akustiikka voi tuottaa saman efektin.

Talvisella äänimaisemalla on toinenkin puoli. Kun pilvet eivät makaa matalalla vaan taivas on kirkas, ääni kantaa lumisessa maisemassa aivan erityisellä tavalla. Talvinen akustiikka on pehmeä ja kaunis, yhtäaikaa lähellä ja kaukana, intiimi ja kuulas. Hiljaisuuskin on lumisena talvena erilaista, syvempää.

Toki talvi tuottaa joukon uusia ja hauskojakin ääniä. Luistinratojen äänet, pulkat, lumiaurat ja narisevat askeleet ovat talvelle ominaisia. Viime päivien erikoisuus kaupungissa on ollut suksien suihkinta, jota on voinut kuulla jopa Hämeentien laidassa.

Eräs ystäväni totesi joskus, että yö on olemassa siksi, että päivälle olisi kontrasti. Talvea voisi ajatella äänellisesti tärkeäksi siksi, että se tekee kevään tulosta niin merkityksellisen. Äänimaiseman heräämistä eloon ei ehkä huomaisi, jollei se välillä vaikenisi. Hiljaisuus on siis olemassa siksi, että äänelle olisi kontrasti.

Kun tämä pysähtynyt ja huomaamaton äänimaisema taas kevään edetessä muuttuu, on hyvä muistaa että äänen tekee arvokkaaksi sen aikasidonnaisuus. Ääni on olemassa vain ajassa ja paikassa, eikä sitä voi jälkikäteen kuin muistella ja kuvailla. Talven hiljaisuus rauhoittaa korvat, jotta huomaisimme kevään äänet seuraavan kerran kuullessamme, miten paljon niitä kaipasimme ja miten kauniita ne ovat.

Kuu kiurusta...

Oi ihana toukokuu, joka pian päättyy. Toukokuuhun liittyy monia asioita, jotka tekevät siitä ylivertaisen muihin kuukausiin verrattuna. Vuosi toisensa jälkeen jaksan ihastua toukukuuhun, enkä vähiten sen tuoman äänimaiseman vuoksi.

Talvi kuulostaa pysähtyneeltä. Varsinkin Helsinkiläinen talvi on, ystävääni lainatakseni, tunkkainen ja jyrisevä. Pilvet makaavat matalalla ja luonto on hiljaa. Keväällä kaupunki herää eloon ja täyttyy elämän äänistä. Vesi virtaa, tuuli suhisee puissa, sataa ja ennen kaikkea linnut laulavat. Kaikkien tuntema loru 'Kuu kiurusta kesään' tuli mieleeni eilen, ja tajusin sen olevan kuvaus toukokuusta. Hölmöä sinänsä, sillä kuukausi kesäkuusta taaksepäin tarkoittaa tietysti toukokuuta, mutten ollut koskaan tullut ajatelleeksi asiaa.

Ensinnäkin loruun pitäisi lisätä pätkä jossa mainitaan mustarastas. Keväisen aamuyön laulaja on minulle vahva kevään merkki. Mielikuva on tosin hiukan epälooginen, sillä mustarastaan laulua voi kuulla vaikka helmikuussa, mutta silti yhdistän se maalikuiseen aamuyön äänimaisemaan. Aukinainen ikkuna, kylmä ilma ja ulkoa kantautuva mustarastaan laulu tarkoittaa, että talvi on taittunut ja kevät on lähellä.

Kiuruja en tänä keväänä huomioinut, ne kuuluvat mielikuvissani maalle, mutta peipposia kuulin sitäkin enemmän. Tosin tämä ei tapahtunut puoli kuuta, vaan politoistakuuta sitten huhtikuun puolivälissä. Vanhempien kesäasunnon pihakoivuihin parkkeerasi satoja peipposia, jotka pulisivat kovaan ääneen, kaikki yhtä aikaa. Ääni oli jotain sanoinkuvaamattoman hassua ja hurmaavaa. Ainoa sana sitä kuvaamaan on pulina. Ikäänkuin satoja pieniä heleitä puroja olisi istuskellut puissa. Kyse ei siis todellakaan ollut perinteisestä linnunlaulusta, vaan huumaavasta, äänekkäästä laumasta lintuja. Seisoin pihalla pitkään, enkä olisi malttanut lähteä pois. Tiesin, että seuraavalla kerralla äänimaisema olisi poissa.

Myöskään västäräkin laulu ei herätä suuria tuntemuksia, vaikka sitä toki kuulee. Pienen linnun viipottava olemus kuitenkin kuuluu keväiseen maisemaan. Sen sijaa toukokuun päättää ja kesän tuovat kaupunkiin pääskyset. Pääskynen merkkaa kesän alun. Pääskysten kirunta sinisellä taivaalla kirkkaassa raikkaassa kevätkesän aamussa tuo jalkojen alle keveyttä ja pään sisälle tilaa. Pääskysten laulussa, ja niiden tavassa kirkua on jotain sellaista vapaudentunnetta, joka saa taivaan kaupungin yllä tuntumaan äärettömältä.

Myös käki ja kuikka tuovat tilan ja etäisyyden tuntua. Toinen järvellä, toinen metsässä. Toisin kuin pääskystä, niitä ei kuule usein kaupungissa. Käkiä ehkä useammin, mutta mielikuva siitä liittyy vahvasti maaseutuun. Uusi kevätilmiö kaupungissa on satakieli. Minulle ne merkkaavat myös matkaa, sillä niitä istuu tasaisin välimatkoin lurittelemassa läheisellä kävelytiellä. Kun on kuullut neljä satakieltä, on kulkenut kaksi kilometriä. Ennen satakieltä pysähdyttiin kuuntelemaan, nyt kannattaa jatkaa matkaa kuullakseen lisää.

Yksi Helsingin hienoimmista piirteistä on taivaan laajuus. Helsinki on profiililtaan matala ja kantikkaasti suunniteltu kaupunki. Olen kuullut suuremmista kaupungiesta tänne muuttaneilta, että Helsinki on akustisesti epämiellyttävä juuri tuon kantikkaan rakenteensa vuoksi. Tänne kuulema muodostuu ikäviä humisevia tuulitunneleita, minkä vuoksi Helsingin äänimaisema on kumiseva. Voi olla, en ole muissa kaupungeissa asununut, enkä siis kyennyt tekemään pitkän aikavälin vertailuja.

Kantikas ja matala rakenne kuitenkin saa aikaan sen, että Helsingissä näkyy ja kuuluu kauas.
Vaikken asu rannassa, kuuluu laivojen sumutorvien töräyksiä aina ajoittain. Pohjoiseen matkaavat junan suhisevat, kesäkonserttien jylinää voi kuunnella parvekkeelta. Kun Linnanmäellä tai ooppertalolla ilotulitetaan, se sekä kuuluu että näkyy tänne pohjoiseen kantakaupunkiin saakka. Linnanmäen äänet on ehdottomasti myös yksi kevään merkki. Ihmisten kiljunta sekä laitteiden kolina ja kohahtelu.

Kaupungin kesä on ääniä täynnä. Ihana heräävä toukokuu on ohitse. Pääskysestä ei ole päivääkään kesään ja kun pääskyset lähtevät, kesä on ohitse. Nyt on se ihana aika, jolloin aamu alkaa pääskysestä, taivas on korkealla.

Hiljainen kaupunki

Missä Helsingissä voi kuulla hiljaisen kaupungin?
Vuosi sitten kesällä pyöräilin Pasilan läpi töihin klo 5 aamulla. Oli heinäkuinen sunnuntaiaamu, jolloin suurin osa Helsinkiläisistä viettää lomaansa kesämökeillään, siellä missä on rauha ja hiljaisuus.

Työmatkasta muodostui käänteentekevä hetki elämässäni. Olin vuoden verran puuhaillut kaupunkiäänien parissa, lähinnä pohtien melun anatomiaa ja rumuuden estetiikkaa. Olin yrittänyt löytää kaupunkimelusta esteettisiä piirteitä, muokata siitä ääni-installaatiota ja päätynyt siihen, että kaupunkimelu saa ihmisen voimaan fyysisesti pahoin. Ajatukseni kaupunkimelun tutkimisesta melun kautta oli karahtanut kiville, ja etsin sille uutta suuntaa. Pyöräillessäni tajusin yhtäkkiä ettei missään ollut ketään; ei autoja, busseja, ratikoita, junia, ihmisiä, ei yksinkertaisesti mitään eikä ketään. Oli hiljaista, hyvin hyvin hiljaista. Pysähdyin Pasilan sillalle, ja jäin kuuntelemaan kaupunkia ilman ääntä. Tunne oli suorastaan huumaava, hämmentävän kaunis. Äänimaisemassa oli yhtäaikaa eloa ja rauhaa.

Jäin pohtimaan hiljaisen kaupungin olemusta. Helsinki on suhteellisen meluisa kaupunki, ainakin mitä tulee liikennemeluun. Melu-, ruuhka-, ja ilmansaasteongelmien vuoksi kaupunkiliikenteen määrästä on käyty ainakin yleisönosastoilla vilkasta keskustelua. Muunkinlainen melusaaste, kuten lentomelu on usein asukkaiden mielestä pilaamassa kaupungin viihtyvyyttä. Entä sitten jos liikennemelu poistettaisiin kaupungin äänimaisemasta? Miltä kaupunki sitten kuulostaisi?

Olisiko kaupunki hiljainen vai jäisikö jäljelle ihmisten ja eläinten äänet? Osaisimmeko enää pitää ääntä niiden kaikkien vuosien jälkeen, jotka olemme viettäneet kaiken peittävän huminan alla? Toki äänimaiseman hiljeneminen vaikuttaisi muutenkin jokapäiväiseen elämään, sillä äänen myötä katoiaisi myös kaikki ääntä tuottavat, eli tässä tapauksessa autot. Olisiko kaupunki siis myös tyhjä elämästä ja liikkeestä?

Harva kaupunkilainen kokee olevansa melun tuottaja. Useimmat meistä kärsivät melusta ja kiinnittävät siihen huomiota, mutta oman toiminnan ja ympäristön melutason kanssa emme koe olevan mitään tekemistä keskenään. Suhde äänimaisemaan on kummallisella tavalla yksisuuntainen; se koetaan, mutta sitä ei tuoteta. Kuitenkin urbaani äänimaisema on tuottamiemme äänten summa. Äänimaiseman vaalimista ei koeta myöskään ekoteoksi, kuten hiilijalanjäljestä tai kierrättämisestä huolehtiminen. Äänimaisema on jättömaa, johon kiinnitetään huomiota vain sen muuttuessa epämiellyttäväksi.

Kaupungin kuuleminen ja kuunteleminen ovat tietoisia tekoja. Kun kaupungille avaa korvansa, sitä ei enää voi ohittaa. Hiljainen kaupunki ei ole tavoitetila, sillä siellä missä on ihmisiä, on ja kuuluu olla ääntä. Kuitenkin olisi suotavaa, että hiljaisen kaupungin kokemiselle olisi mahdollisuus. Liikennemelun alta paljastuva kaupunki on yhtä sykähdyttävä kokemus, kuin harvinaisen lintulajin bongaaminen. Kuulokuva on myös outo, sillä elämän äänien puuttuminen tekee maisemasta aavemaisen. Silmän ja korvan havainto eivät kohtaa. Havainnon ytimenä onkin, että kaupungillakin on hiljaisuutensa, jonka päälle sen äänimaisema rakentuu. Kaikki se on meidän tuottamaamme ääntä, ja sitä on kovin paljon liikaa.

Uusi äänimaisema

Tänään on hyvä päivä aloittaa tämä blogi, sillä tänään minun äänimaisemani muuttui. Eikä ainoastaan muuttunut, vaan parani. Aamutoimeni keskeytyivät kun 3-vuotias (tarkkakorvainen) tyttäreni kysyi 'äiti mikä ääni se oli?' Korviini kantautuva lähestyvä humina sai minut riemastumaan. Kuin joulupukkia odottava lapsi säntäsin ikkunaan kiljuen 'se on meidän ratikka, siellä menee meidän uusi ratikka!'. Ja siellä se vilahti puitten takana: vihreäkeltainen upouusi raitiolinja numero 9. Kääntyessään mutkasta talojen välissä kaikui ratikalle ominainen, hiukan laulava, kirskuva ääni. Ääni, joka nytkin kuuluessaan tekee minut kovin onnelliseksi.

Asumme Helsingissä, keskellä urbaania äänimaisemaa, josta kuitenkin on loistanut poissaolollaan yksi tälle kaupungille ominaisimmista ja mielestäni kauneimmista äänistä, ratikka. Luullakseni en ole mielipiteeni kanssa yksin, vaikkakin tämän uuden ratikkalinjan reitti lyheni suunnitellusta mm. asukkaiden vastustuksen vuoksi. (Ainakin puolisoni oli minun lailla ilahtunut ratikan äänestä kuullessaan sen aamuvarhaisella.) Onnekseni vastustus ei yltynyt reitin tähän päähän saakka. Kivinen kaupunginosani sijaitsee jo ennestään liikenteen solmukohdassa, eikä uusi raitiolinja juuri asukkaita hetkauttane. Mutta äänimaisemaa se muuttaa.

Ennen tätä aamua en ollut tullut ajatelleeksi, että ikkunastani kuuluva äänimaisema voisi parantua tällä tavalla. Minulle, äänimaisemien tutkijalle ja harrastajalle tämä on hyvä opetus siitä, miten vaikea on kuvitella sellaista, mitä ei ole kuullut. Tähän asti olen toivonut, että läheisten suurten väylien liikenne hiljenisi ja ruuhkahuiput hellittäisivät. En osannut kuvitella liikenteen ääntä, joka saisi minut iloiseksi. Tämä osoittaa että äänen lisäys voi siis olla myös äänen parannus. Hiljaisuus ei aina ole tavoitetila, kaikesta kauneudestaan huolimatta.

Miksi ratikan ääni tekee minut iloiseksi?
Itsestään selvää on että se muistuttaa minua uudesta kätevästä tavasta liikkua kaupungissa. On aina positiivista, kun julkista liikennettä parannetaan. Tavallaan se myöskin vahvistaa kokemusta siitä että asumme kaupungissa ja nimenomaan Helsingissä. Ratikoita ei ole muissa Suomen kaupungeissa ja muualla maailmassakin ne kuulostavat toisenlaiselta. Ratikka myös edustaa pakokaasutonta ja vaihtoehtoista tapaa liikkua.
Asian ydin on kuitenkin ääni itse. Raideleveys vai kiskojen materiaaliko sen tekee, mutta Helsingin ratikalla on omanlaisensa sointi. Ensin kuuluu etäinen kohina, joka voimistuu. Sitten tulee lähestyvä kirske ja mutkassa kuuluu se paras (ja kaiketi joidenkin mielestä pahin) metallinen ulina. Ikään kuin joku hankaisi valtavan metallisen kellon reunoja josta syntyy laulava sointi joka kertaantuu talojen seinistä ja kaikuu kauas. Mielestäni se on yksi Helsingin sympaattisimpia ääniä joista tunnistan kotikaupunkini. Tiedän sen olevan kiistanalainen kuten kahvipaatimon tuoksu ja Huvilateltan konsertit, mutta minulle ne edustavat kotia ja sitä, että tunnen oman kaupunkini ja rakastan sitä.

En ole koskaan ennen nähnyt ratikassa sellaista väenpaljoutta sunnuntaina kuin tänään. Pitihän se ensimmäinen uusi linja 17 vuoteen näet käydä koeajamassa. Kukkakoristellun vaunun kolistellessa läpi kaupungin kyytiläisille tarjottiin kukkia, karkkia ja ilmapalloja.
Illan viimeinen vuoro ulisi ohitse puoli tuntia sitten. Odotan jo aamua ja ikkunasta kantautuvaa aamun ensimmäistä lähestyvää kohinaa. Meidän ratikkaa, niin kuin tyttäreni sanoo.